Pientä tuohtumista liikenteessä

Juteltiin kollegan kanssa kiintoavaimella Mersua kolhineesta Nissan-kuskista. Tapauksesta kerrottiin jokin aika sitten lehdessä. Nissan kuski oli tuohtunut Länsiväylällä mersukuskin ajotapaan, ja torpannut tämän mersukuskin ajokkeineen liittymärampin jälkeiselle bussipysäkille ja alkanut purkaa raivoaan takomalla kallista mersua kiintoavaimella. Kollega yltyy kertomaan hieman lievempiä tapauksia.

”Kerran mä olin asema-aukion tolpalla ja katselin kun läheisessä risteyksessä kävelevä salkkumies oikein provosoi sellaisen tosi pienen auton kuskia. Se salkkumies oli kävellyt tahallaan tämän pikkuauton eteen ja alkanut heiluttaa salkkuaan siinä keulan edessä. Siitä pikkuautosta nousi tosi iso korsto ulos. Se meni sen salkkumiehen luo ja latas sitä nyrkillä suoraan päin näköä. Salkkumies kaatui maahan. Vähän tokeennuttuaa se alkoi kaivaa salkustaan kännykkää soittaakseen poliisit.


Toisella kertaa mä näin kun kaksi auto oli pysähtynyt valoihin Mannerheimintiellä. Valot vaihtuivat. Ensimmäinen auto ei liikahtanut minnekään. Takana oleva alkoi soittaa torvea. Ensimmäinen auto ei liikahtanut vieläkään. Torven toitotus jatkui. Ensimmäisestä autosta nousi kuski ulos ja käveli taaemman auton luo. Se avasi kuskin puoleisen oven, kumartui ratin yli ottamaan avaimet. Käsi vaan heilahti, ja kaveri viskasi ne avaimet kauas keskelle Mannerheimintietä.”

Hanoi Rocks-fani

Hotellin tolpalla kyytiin nouseva keski-ikäinen tummat pitkät kikkarat hiukset omaava mies toivottelee englanniksi parikymppisille nuorukaisille hyviä jatkoja. Toiseen hotelliin pitäisi päästä. Ei kovin pitkä matka. Mies kehuu Helsinkiä. Kysyn miten pitkäksi aikaa on käymässä Helsingissä.

”Pari päivää. On huomenna keikka täällä Helsingissä. Oltiin vähän aikaa sitten Dubaissa, ja Saksassa, nyt täällä Helsingissä. Ja täältä jatketaan Pietariin ja Moskovaan. Mä alan olemaan jo aika väsynyt, yhdeksän viikkoa reissussa”.
”Keikka?!” kysyn ihmetellen, ja vilkaisen takapenkin suuntaan.
”Aerosmith”.
”Ou!” vastaan häkeltyneenä. Ja taksiin tulee hiukan pidempi hiljainen hetki. Musiikki vain soi.

”Sä kuuntelet jazzia. Pidätkö sä jazzista?”
”Pidän.”
”Kuunteletko sä rockmusiikkia?”
”Kuuntelen.”
”Nuorempana yksi mun suosikkibändeistä oli suomalainen. Mä kuuntelin paljon niiden musiikkia.”
”Minkä bändin?”
”Hanoi Rocks.”

Loppumatka juteltiin niitä näitä.

Seuraavana iltana kyyditessäni muutaman porukan Aerosmithin keikalle Hartwall-areenalle sanoin naama virneellä muutamalle asiakkaalle, että sä istut samalla penkillä kuin yksi niistä Aerosmithin hemmoista eilen. ”Eihän?! Ihan totta!”

Koskaan ei voi tietää kuka tulee kyytiin.

Skinhedin ja mutakuonon kimppakyyti

Pysäytän aamuyöstä Sörnäisten metroaseman tolpalle, kaksneloselle. Taakse istuu tumma kikkarahiuksinen kaveri, ja eteen kalju hintelä kaveri. Kaverit haluavat itään päin. Edessä istuva alkaa avautua: ”En olisi ikinä uskonut, että joskus vielä matkustan mutakuonon kanssa kimppakyydissä. Minä, entinen kova natsi. Toi kaveri tuli taksijonossa kysymään miten se pääsee Itä-Hesaan, ja mitä se maksaa. Sovittiin siinä sit, kun kummallakin on sama suunta, et otetaan kimppataksi. Ennen mä olisin mättänyt sitä turpaan, vaan en mä enää jaksa. Mä olen jo liian vanha ja väsynyt entinen natsi”.

Samassa tämä skinhedin näköisesti pukeutunut pilottitakkinen, farkkuhousuinen ja maiharikenkäinen nahkakuula vetää selän suoraksi ja käden suoraksi viistosti ylöspäin natsitervehdykseen. Takana istuva marokkolainen puhuu omaa tarinaansa huonolla suomenkielellä.

Itse olen lievästi kauhuissani. Jumalauta. Tällainenkin parivaljakko piti sattua kyytiin. Ei kun kaasu pohjaan, ja toivotaan parasta.

Kummatkin selittää omaa tarinaansa toista kuuntelematta. Skinhedi kertoo käymistään tappeluista mutakuonojen kanssa. Ja marokkolainen kertoo huonolla suomella ja englannin sekoituksella suomalaisesta vaimostaan, toiveistaan saada työtä ja paljon, paljon lapsia. Välillä skinhedi huutaa takapenkin suuntaan: ”Suomessa pitää puhua suomea.” Ja takapenkiltä vastataan: ”Joo, joo. Ei osata vielä hyvä suomi.”

Poiketaan huoltoasemalla skinhedin pyynnöstä. Skini nousee autosta, napauttaa kantapäänsä yhteen, ja vetää koko kroppansa tiukkaan ryhtiin. Oikea käsi nousee napakkaan natsitervehdykseen. ”Heil!” Vasemman käden kaksi pystyssä olevaa sormea vilahtaa nenän alle, merkkaamaan Hitler-viiksiäkö? Ainakin siltä vaikutti. Ei ole kyllä hajuakaan skinien elemerkkien tarkoituksista. Saatoin erehtyäkin.

Hetken päästä marokkolainenkin haluaa käydä ostoksilla. Heput palaavat autoon. Skini jätetään parin kilsan päähän. Naps, ja natsitervehdys. ”Hän olla mukava kaveri. Kiva, kiltti”, kuuluu takapenkin suunnasta. Marokkolainen ei näyttänyt ollenkaan tajuavan kenen kanssa matkusti.

Suomalainen irokeesi-intiaani

Lähiön sisäinen lyhyt keikka, vien kuppilasta koteihinsa kaksi miestä. Ensimmäisenä poistuva mies sanoo toisen miehen maksavan, koska se on kuulemma voittanut kenossa paljon rahaa. Matka jatkuu pari korttelia, jonka aikana mies sanoo: ”Mä olen irokeesi-intiaani.
”Aijaa?!”, tuumailen ja vilkaisen syrjäsilmin jo jonkin verran harmaantunutta tummahiuksista vanhempaa miestä.
”Mun äiti oli irokeesi-intiaani.”
”Miten se tänne Suomeen joutui?”
”Mun isä oli Amerikan suomalaisia. Se meni naimisiin äidin kanssa ja ne muuttivat tänne Suomeen. Mä olen opettanut mun jo nyt aikuisille lapsille muutaman sanan irokeesia. Äiti opetti niitä mulle. Mä olen käynyt muutaman kerran katsomassa mun sukulaisia Amerikassa.”

Loppumatka oli niin lyhyt, ettei siinä paljon ehtinyt kyselemään. Mieleen nousi vanhat cowboy-leffat, ja niiden villisti ratsastavat intiaanit. Toisilla sitä on kiehtova sukulaistausta.

Liikennevalot

”Meille tuli miun hyvän kaverin Paavon kanssa kerran aikoinaan kova väittely liikennevalojen toiminnasta”, tarinoi iloisella päällä oleva vilkkaan ilkikurisesti naamaansa vääntelevä laiha ja lyhyt keski-ikäinen mies. ”Lyötiin vetoa. Mie oon syntyisin Lieksasta. Lähettiin Paavon kanssa Lieksassa katsomaan miten ne liikennevalot toimii. Mutta ne olivat pimeänä.

Paavopa soitti tutun taksimiehen paikalle, ja sanoi: ”Aja Joensuuhun. Mennään katsomaan miten liikennevalot toimii”. Vaan Joensuussa oli liikennevalot vilkulla. Ei selvinnyt toiminta. Paavo ei antanut periksi, vaan sanoi taksimiehelle, jotta ajahan Kuopioon.

Kuopiossa liikennevalot toimi niin kuin olin sanonut, ja pyysin Paavoa maksamaan 500 markan vedon. Paavo maksoi, ja sanoi näreissään taksimiehelle, jotta ajahan Lieksaan. Mennään katsomaan, josko ne liikennevalot olisivat siellä jo alkaneet toimimaan”.

Pata seiska

”Tämä on sitten tosi tarina”, sanoi päälle viisikymppinen lievästi humaltunut mies. Mies kaivoi lompakostaan esille pelikortin, pata seiskan.

”Ajelin kerran mökille. Poliisi pysäytti, ja kysyi ajokorttia. Eihän sitä ollut, kun olin unohtanut lompakon kotiin keittiön pöydälle Helsinkiin. Jaa, sanoi vanhempi konstaapeli. Ja kysyi, josko johtajalta löytyisi rekisteriotetta. Auto oli kyllä vaimon nimissä, eikä vaimo ollut kyydissä, mutta asia selvisi kuitenkin.

Poliisi tuumaili, ettei kortitta saisi kyllä ajella, ja kävi hakemassa autostaan pelikorttipakan. Käski mun nostaa yhden kortin. Nostin pata seiskan. Vai pata seiska tuli, tuumi poliisi. No, nyt sulla on kortti. Ajele sillä nyt sen aikaa, kunnes saat sen toisen kortin takaisin. Eihän miehen sovi ajella ilman korttia.”

Lompakossa vilahti myös ruutu kymppi, vaan sen tarina mies ei yltynyt kertomaan.

Liian tiukka oikea

Katuvalojen valaisemassa kellertävän pimeässä kesäyössä taustapeilissä näkyy takana tulevien autojen valot. Yhdet liikkuvat nopeammin kohti kuin muut. Vaistomainen vilkaisu vasempaan sivupeiliin, josta näkyy että takaa tullaan kovaa. Auto vilahtaa vasemmalta puolen ohi ihan liian kovaa. Kaahari. Sadan metrin päässä on tiukka yhdeksänkymmenen asteen käännös oikeaan ja ylämäkeen, Länsiväylän alku Ruoholahdessa.

Jarruvalot syttyvät. Auton nokka kääntyy oikeaan suuntaan. Hetken näyttää siltä, että edelleen liian kovaa kulkeva auto selviäisi mutkasta, vaan ei. Auto luisuu vasen kylki edellä kaiteeseen. Multa pölisee, valkoinen pilvi nousee keulasta ja vasen kylki saa uutta muotoa. Heti auton pysähdyttyä oikeanpuoleinen etuovi aukeaa ja valkoisen pilven saattamana ulos loikkaa nuori mies, ja heti kohta toinen. Lyhyempi nostaa kätensä pään päälle ja silittelee epätoivoisen oloisena lyhyttä sänkeään. Mahtoiko olla iskän auto lainassa.

Pysäytän tien oikeaan reunaan, ja nousen autosta ulos. Paikalle juoksee läheiseltä bussipysäkiltä ihmisiä. Eli apua on saatavilla, eikä kukaan näytä pahemmin loukkaantuneen. Sen verran kova törmäys näyttää olleen, että turvatyynyt ovat poksahtaneen esille. Koska muita on auttamassa, päätän jatkaa matkaa, jotten olisi tien tukkeena.

Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinen kaahari, kun pyyhkii autonsa kylkeä mutkan kaiteeseen. Sen verran usein tuossa, kaistasuunnittelijan varmaankin tahattomasti suunnittelemassa, ”rysässä” on joku romu pysähtyneenä.

Batman

Kyydissä on neljän hengen seurue, joista yksi kertoo tutustaan papista, Jarista.

”Jari kertoi, että kerran yhtenä lauantaina sillä oli seuraavaksi vuorossa kastetilaisuus. Kävellessään sakastista kastekulhoa kohti, kuului vieraiden joukosta kirkkaalla pikku pojan äänellä: ”Voi hitto minkä näköinen Batman!”. Ei voinut kuulemma tehdä muuta kuin täyskäännöksen, ja palata takaisin sakastiin. Sitä alkoi naurattaa niin paljon, että se nauroi kippurassa jonkin aikaa siellä sakastissa, ennen kuin se voi taas mennä salin puolelle.”

Kolmas tuotantokausi

Olisi kolmas aloitus tässä blogissa. Edellinen kirjoittamisinto loppui yht’äkkiä, kun ei vain jaksanut enää miettiä pitkien yövuorojen jälkeen vapaa-ajalla taksitapahtumia. Katsotaan nyt miten kauan tämä kolmas ”tuotantokausi” kestää.

Taksia ajaessa saa olla ihan tarpeeksi sosiaalinen ja ottaa vastaan kommentteja. Nyt vain kirjoitan näitä juttuja. Kommentointi mahdollisuus on poistettu.