Sähkönsäästäjät

Helsinkiläiset pyöräilijät ovat ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi alkaneet säästää sähköä ajamalla ilman valoja. Yksinkertaisen empiirisen laskennan avulla, laskettu 10 vastaantulevaa pyöräilijää ydinkeskustassa, kahdella kymmenestä on valo pyörässään, muut on ilman valoa. Eli suurin osa helsinkiläisistä pyöräilijöistä on pimeitä.

Käsittääkseni pyörässä pitäisi olla lain mukaan valo. Siis valo, eikä heijastin kuten nykypyörissä on edessä. Sillä heijastimella ei ole mitään virkaa, ei autoilija sitä näe, varsinkin jos pyöräilijä tulee viistosti kohti. Edes ”aktiivipyöräilijöillä”, eli kypäräpäisillä kiitäjillä, ei ole valoa pimeä aikaan. Pari läheltä piti - tilannetta on jo ollut. Ja pimeä syksy on vasta alulla.

Nyt olisi taitavalla pyöräkauppiaalla markkinarako. Mainostamalla valollisia pyöriä, myynti varmasti kasvaisi. Älä ole pimeä, osta valollinen pyörä! Tai lamppukauppias: Älä ole pimeä, osta lamppu pyörääsi!

********************************
Korjaus juttuuni Tikku silmässä ja puhki: Voi miten tietämätön olin! Onneksi sain viimein tallentavan digipoksin, ja dokumenttien taivas aukeni yötyöläisellekin. Näin eräässä ohjelmassa irti otetun hevosen silmän puhkaisun, ja KYLLÄ, silmä on sisältä geelimäinen, ei kiinteä. Joten jos pahasti käy, niin silmä voi valua poskelle.

Ytimekkäästi

Kieltäydyin asiakkaan vaatimuksesta perustelujen kera.
”Tyypillinen taksikuski”, tiuskaisi mies yhteen puristettujen hampaidensa takaa selkäni takana.
”Tyypillinen asiakas”, vastasin.
”Oho! Mitä asiakaspalvelua”, kommentoi nainen miehen viereltä.
”Asiakas on aina oikeassa!” totesi mies.

Tämän erittäin ytimekkään, hiukan Kaurismäkimäisen, asiantilan toteamisen jälkeen olimme kaikki hiljaa hetken aikaa. Sitten asiakkaat alkoivat keskustella joutavan päiväsistä asioistaan. Olisipa se aina tällaista.

7 kilometrin peruutus

Naputtelin navigaattoriin annettua osoitetta. Vierelläni istuva iäkäs mies seurasi mielenkiinnolla tekemisiäni. ”Ne on tainneet nuokin välineet kehittyä tarkoiksi nykyään”, sanoi mies. ”Ensimmäiset tuollaisethan tuli 80-luvulla tukkirekkoihin, ja silloin ne eivät olleet niin tarkkoja. Eräs ystäväni ajoi siihen aikaan tukkirekkaa tuolla pohjoisessa. Hän tässä yksi kerta kahvipöydän ääressä kertoi miten hän oli hakemassa tukkeja todella kylmänä talvipäivänä syvältä korvesta. Hän suunnisti navigaattorin avulla. Jossain kohtaa hän huomasi ottaneensa väärän metsätien.

Eihän sellaista tukkirekkaa siinä kapealla metsätiellä, jossa on kinokset vieressä, saa millään ympäri. Edessä olevasta kääntöpaikasta ei ollut tietoakaan. Polttoaine oli niin vähissä, ettei hän uskaltanut lähteä ajamaan vain eteenpäin etsimään kääntöpaikkaa sieltä korvesta. Polttoaine ei olisi ehkä riittänyt takaisin.

Lähimpään asutukseen oli lumihangessa kahlaten reilu kaksi kilometriä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi lämpimiä vaatteita mukana. Hän olisi vähissä vaatteissaan paleltunut kuoliaaksi niillä pakkasilla. Ystäväni tajusi, että hän voi kuolla sinne korpeen. Se oli niin järkyttävää, että hän ensimmäisen kerran eläissään kävi oksentamassa Scanian keulan edessä.

Takaisin päin oli 7 kilometriä. Ainoa mahdollisuus oli peruuttaa takaisin. Voit varmaan kuvitella miten mahdottomalta se tuntui, peruuttaa tukkirekkaa kapealla lumisella metsätiellä 7 kilometriä. Mutta se oli ainoa mahdollisuus selvitä hengissä. Sen on täytynyt olla kova paikka. Vielä nyt vuosien päästä ystäväni silmät kostui hänen kertoessaan siitä.”

Motissa

”Minun kaveri ehdotti, että ammuttaisiin itsemme mieluummin kuin jäätäisiin vangiksi. Sanoin, että me oltiin jo vankeja. Oltiin motissa. Venäläiset olivat piirittäneett meidät joka puolelta”, kertoi 86-vuotias mies, veteraani. ”Meitä oli siellä paljon, en tiedä montako. Yksi luutnantti teki nopean tilannearvion venäläisten sijainnista. Hän löysi harvan kohdan. Muutamalle meistä hän sanoi, jos ei aikailla, niin saatetaan juoksemalla päästään läpi. Kaikille se ei sitä pystynyt sanomaan.

Me muutamat lähdettiin juoksemaan. Venäläiset luulivat ensin, että me vain vaihdetaan vähän paikkaa, mutta nähdessään meidän vain jatkavan juoksua ne alkoivat tulittaa meitä. Kymmenen meistä selvisi sieltä pois. Luutnantti joka keksi sen aukon, haavoittui. Me raahattiin hänet omien puolelle, mutta sinne tultaessa hän oli jo kuollut. En tiedä miten mottiin jääneille kävi.”

Tikku silmässä ja puhki

Sain Silmäklinikalta Kelakyydin Lahden takaisille konnuille. Kyytiin kiipesi mies, jolla oli oikean silmän päällä silmää suojaava muovikupu. Mies kertoi: ”Lähettivät tänne Helsinkiin silmäklinikalle, kun ei meillä päin ole viikonloppuisin silmälääkärin päivystystä. Sain tikun silmään, kun pilkoin ylijääneitä kasvimaalle tarkoitettuja metrin mittaisia tikkuja lyhyemmiksi. Ajattelin polttaa ne uunissa. Ensimmäinen nippu meni ihan hyvin poikki. Toista nippua katkoessa kirves osui jotenkin huonosti, ja tikuista lensi palasia ympäriinsä. Ja yksi suoraan silmään. Siitä sitten tuli tällainen pitempi sairaalareissu.”

”Miten kaukana silmäsuojaimet olivat?” kysyin. Tiedän entisen työ- ja koulutuskokemusteni perusteella miten tärkeät silmäsuojaimet ovat. Ja sen miten helposti niiden käyttäminen laiminlyödään. ”Siinä ne olivat kahden metrin päässä naulassa seinällä”, mies vastasi. ”Ne eivät siinä paljon silmiä suojaa, eihän? Taidat ensi kerralla laittaa ne heti päähän, kun alat tekemään jotain roiskuvaa hommaa.” totesin. ”Eiköhän oppi mennyt nyt perille”, sanoi mies.

Toisella kertaa iltahämärässä Malmin sairaalan päivystyksen edestä kyytiin noussut nainen sanoi: ”Älä säikähdä. Multa on silmä puhjennut.” Kauhuelokuvamainen kuva tyhjästä silmäkuopasta roikkuvine silmämunan riekaleine tuli heti ensimmäiseksi mieleen. Vilkaisin olkani yli. En nähnyt kunnolla hämärän auton takapenkillä istuvan naisen silmiä. Enkä nähnyt mitään sideharsolappua tai merirosvosilmälappuakaan.

Nainen kertoi, että iltapalaa tehdessään hän oli yhtäkkiä tuntenut, että silmästä valui jotain. Hän katsoi peilistä ja säikähti. Silmä oli kokonaan punainen. Äkkiä päivystykseen. Erinäisten selvitysten jälkeen naiselle oli kerrottu mitä silmässä oli tapahtunut. Silmä paranisi itsestään ajan kanssa.

Vaikka kuulin mitä nainen kertoi silmästään, en silti pystynyt hahmottamaan sen muotoa sillä hetkellä. Kuvittelin silmänmunan valuneen ulos kuten kananmuna valuu löysänä kuorestaan (kiinteähän silmämuna on, mutta minkä mielikuvitukselleen voi). Toistuvasti matkan aikana yritin vilkuilla silmän suuntaan, tai sen kuvittelemani tyhjän silmäkuopan suuntaan. Perillä sitten sain nähdä auton kattovalon loisteessa millainen silmä oli. Pahannäköinen. Silmä ei ollut enää sileän pyöreä. Iiris oli normaali, mutta valkoinen osa oli pöhöttynyt ja punainen.

Täytyy sanoa, että lääketiede ja siihen liittyvät kommervenkit ovat itselleni tuntematon alue. Aspirinin tiedän. Ja että tikkien ompelu onnistuu paremmin, kun työntää parsinneulan ihon sisäpuolelta ulospäin. Ihmisellä on yllättävän paksu nahka. Lääkäri kuulemma kehui tekemiäni tikkejä. Ei siitä sen enempää, kun se ei ole taksijuttu.


***Korjaus: Voi miten tietämätön olin! Onneksi sain viimein tallentavan digipoksin, ja dokumenttien taivas aukeni yötyöläisellekin. Näin eräässä ohjelmassa irti otetun hevosen silmän puhkaisun, ja KYLLÄ, silmä on sisältä geelimäinen, ei kiinteä. Joten jos pahasti käy, niin silmä voi valua poskelle.

Juna

”Tiedättekö te mitä pektopah tarkoittaa?” kysyi nainen muulta seurueelta. ”Sehän on ravintola venäjäksi”, sanoivat muut. ”Niinhän se on. Ja se lukee Venäjälle menevien junien kyljessä”, sanoi nainen, ”mutta Aija ei tiennyt sitä. Me ajettiin kesällä niiden mökille. Yhdessä kohtaa ajoi Pietarin juna meistä ohi. Aija sanoi, että heidän mennessä mökille he aina näkevät Pektopahiin menevän junan.”

Logien erot

Tiedätkö mikä on astrologin ja gynekologin ero?

Astrologi: Voi vittu mikä taivas!
Gynekologi: Voi taivas mikä vittu!

Missä olit

Mies maksoi. Toivottelin hänelle hyvät illan jatkot. ”Kiitos samoin. Tätä ei kyllä pitäisi sanoa, mutta. Tuolla sisällä on vaimo ja pieni poika odottamassa. Jos muutama vuosi sitten olisi mennyt toisella lailla, ne eivät olisi siellä nyt. Me oltiin vaimon kanssa Thaimaassa, kun siellä oli se tsunami. Oltiin yhdellä pienellä rannalla, kun ne aallot tulivat. Meidän kohdalla oli portaat. Päästiin ne ylös. Oltiin ainoat, jotka siltä rannalta selvisi elossa. Poika syntyi sen jälkeen. Et näin.” Mies poistui hymyssä suin kotiinsa.

Aina silloin tällöin ihmiset kertovat näitä ”missä olit, kun tapahtui” – kertomuksia.

”Jannehan oli silloin tsunamin aikaan kuuden viikon turneella Thaimaassa. Se kertoi, että se majaili rannikolta muutamia kilsoja sisämaahan päin yhden joen rannalla. Se oli silloin aamulla mennyt uimaan mukanaan uimarengas. Köllötellessään siinä renkaan päällä tyynessä vedessä se huomasi kun yhtäkkiä tuli isoja aaltoja. Makeeta, se ajatteli. Jälkeenpäin, kun se sai tietää mitä tapahtui, niin se sanoi, että se oli ihan mieletöntä. Hän kellui uimarenkaalla isoissa aalloissa, ja samalla hetkellä kuoli yli 200 000 ihmistä siinä ympärillä.”

Toinen viime vuosien katastrofi on kaksoistornien tuho, jonka ihmiset ovat kokeneet kuka milläkin tavalla.

”Meillä oli hääpäivä samana päivänä kun se tapahtui. Mies oli mennyt hakemaan shampanjaa kaupasta, jotta voitaisiin vähän juhlia. Mä olin kotona, ja imetin meidän pikku vauvaa. Luin siinä samalla telkkarin tekstichattiä. Joku kirjoitti sinne, että Jenkeissä tapahtuu jotain just nyt. Mä käänsin heti amerikkalaiselle uutiskanavalle, ja sain nähdä kuvaa miten se ensimmäinen torni savusi. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Ne epäilivät aluksi, että lentokoneeseen oli tullut paha suuntimavirhe. Yhtäkkiä ne kuvasi miten toinen kone lähestyi ja iskeytyi siihen toiseen torniin. Ajattele, mä katsoin telkkarista reaaliaikaisena terroristihyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Mä olin ihan kauhuissani mun miehen tullessa takaisin kotiin. Mä sanoin sille kato mitä on tapahtunut. Ja et mä näin suorassa lähetyksessä miten se toinen kone törmäsi siihen toiseen torniin. Eiväthän ne jenkitkään tienneet moneen tuntiin mitä oli tapahtumassa. Niissä selostuksissa ei osattu puhua aluksi ollenkaan mitään terroriteosta.”

Pää auki

Pysäytin auton ylämäkeen kadun varteen katuvalojen loistaessa keltaista valoaan. Asiakas maata retkotti selällään takapenkillä, eikä reagoinut mitenkään puheeseen tai pieneen ravisteluun. Koomakänni. Vispasin päätä puolelta toiselle leuasta kiinni pitäen. Ei örähdystäkään. Vedin käsivarsista ylöspäin. Veltto liha ei reagoinut. Leivoin koko ruhoa edestakaisin riuskoin ottein. ”Öö!” örähti asiakas merkiksi, että jokin ärsyke oli mennyt viinan kyllästämiin aivoihin, ja se oli noteerattu. Meni tovi, mutta viimein asiakas seisoi edessäni. Tai siis seisoi ja huojui. Asiakas lähti liikkeelle ottaen askeleen väärään suuntaan, taaksepäin. En ehtinyt tarttua rinnuksista kiinni. Toinen askel. Tasapaino ei ollut liikkeissä mukana. Asiakas kaatui suorin vartaloin selkä edellä alamäkeen. Pää iskeytyi asfalttiin. Verilammikko levisi pään alle.

Haettuani autosta puhelimen ja käsipaperia, olin polvillani miehen vieressä, toinen käsi piteli paperia miehen vuotavassa haavassa ja toisella, tärisevällä, kädellä yritin soittaa hälytyskeskukseen. Näin reppua kantavan miehen nousevan mäkeä ylös toisen puolen jalkakäytävää pitkin. Huusin: ”Tuu auttamaan!” Mies huusi takaisin: ”Hoida itse hommasi! Sähän se olet taksikuski!” Mies käveli ohi.

Yhden talon pihaan ilmestyi mies, jolle huidoin. Etelänmaalainen mies tuli juosten paikalle. Törkkäsin miehelle puhelimen käteen, ja pyysin häntä hälyttämään ambulanssin päästessään hälytyskeskuksen jonotuksesta läpi. Itse yritin tyrehdyttää verenvuotoa, ja pitää paikallaan pystyyn pyrkivää asiakasta. Lopulta etelänmaalainen pääsi puheyhteyteen hätäkeskuksen kanssa, ja ilmoitti ambulanssin tarpeesta, ja osoitteen. Luurin toisessa päässä kyseltiin enemmän tilanteesta, jolloin etelänmaalainen kivahti: ”Miksi sinä kysyä tuollaisia! Lähetä se ambulanssi tänne! Heti! Me tarvii täällä ambulanssi!” Ilmeisesti hänelle oli täysin outoa, että hätätilanteessa kartoitetaan kiireellisyysaste, tarvittava avunmäärä ja laatu. Otin puhelimen ja pistin etelänmaalaisen hoitelemaan asiakasta. Samalla näin ohi kävelleen miehen seisovan ylempänä mäkeä, ja tarkkailevan tapahtumia taksin katveesta.

Ambulanssia odotellessa oli ongelma saada pidettyä verta vuotava asiakas aloillaan. Ei onnistuttu. Ambulanssin saavuttua paikalle voimme vain ilmoittaa, että potilas oli karannut. Sitä kuulemma sattuu. Karanneet potilaat ottavat usein yhteyttä uudestaan. Niin nytkin. Sain myöhemmin kuulla, että asiakkaan puoliso ja anoppi olivat hälyttäneet ambulanssin uudestaan. Auennut pää hoidettiin tikeillä umpeen.

2 sekunttia

Seisottaessamme valoissa kertoilin takapenkillä istuville kahdelle nuorelle naiselle. ”Alkuillasta odottelin valojen vaihtumista Lönnrotinkadulla. Valot vaihtuivat vihreäksi, ja edessä olleen auton moottori sammui. Samassa takanamme oleva taksi tööttäsi. Eihän se nähnyt mitä edessämme tapahtui. Vaan tulkitsi heti, että perkelettäkö siinä edessä kuhnitte. Valo vaihtui jo. Tööt. Silloin kyydissäni ollut vanhempi nainen kysyi, että tiesinkö, kauanko on 2 sekuntia. En tiennyt. Se on kuulemma se aika mitä menee valojen vaihtumisesta siihen, että takana töötätään.”

Puhellessani katselin samalla miten risteyksen toisella puolella muutama jalankulkija juoksi punaisia päin, ja suoraan liikkuvan ratikan eteen. Ehtivät täpärästi pois alta. Yllyin kommentoimaan tapahtunutta:” No niin, tuolla jotkut kamikazejalankulkijat haluavat päästä hengestään juoksemalla ratikan alle.” Ja samassa takaamme kuului tööt. Meille oli vaihtunut vihreä valo. Niin se vain on, että kun toisia moittii töppäilystä liikenteessä, niin ei kauan mene kun itse töpeksii.

Hajamielinen

Nuori nainen juoksi autoon, ja sanoi että nyt on kiire bussille. Aikaa oli 20 minuuttia kaukobussin lähtöön. Linja-autoasemalle oli pikkaisen päälle kilometri. Ensin piti kuitenkin ehtiä käymään pankkiautomaatilla. Oletin meidän ehtivän. Lähtiessäni liikkeelle nainen kuitenkin pyysi odottamaan hetken, että hän tarkastaisi onko lompakko mukana. Ei ollut. Nainen juoksi äkkiä asunnolleen ja takaisin. Seuraavaksi siirryimme läheiselle automaatille. Nainen näppäili aikansa automaatin painikkeita. Tuli takaisin autolle penkomaan laukustaan unohtamaansa tunnuslukua. Lappu löytyi, ja taas takaisin automaatille. Ehdimme linja-autoasemalle pari minuuttia ennen bussin lähtöä. Nainen meni menojaan. Itse hain seuraavan asiakkaan, joka noustessaan auton takaosaan huomasi sinne tipahtaneen edelliseltä asiakkaalta kortteja ja erilaisia papereita. Hajamielinen nuori nainen oli kiireessään tipauttanut auton lattialle kirjasto- ja opiskelijakorttinsa sekä erilaisia pikkulappuja.

Avaimet ja puhelin hukassa

Kulmakuppilassa oli tullut valomerkki. Nainen ja mies kapusivat takapenkille. Alkaa arvonta minne mennään. Mies oli hanakasti menossa naisen luo, mutta nainen ei halunnut. Joten mies tipautettiin Kurviin, kotiinsa. Aikamoisessa soossissa ollut nainen jatkoi matkaa. Tultiin naisen osoitteeseen. Nainen maksoi kyydin lompakosta löytyneellä pankkikortilla. Alkoi avaimien ja puhelimen etsintä. Ei niitä löytynyt, koska lompakko oli naisen ainoa matkatavara. Laukkua ei ollut, eikä ohuesta hameesta eikä kesäpuserosta löytynyt taskuja, joissa kaivatut esineet olisivat voineet olla. ”Missä mun avaimet ja puhelin on?” nainen kysyi. Hyvä kysymys.

Ladoin kysymyksiä, ja kerroin matkan siihen astiset tapahtumat. Nainen huojui paikallaan ja räpsytteli silmiään. ”Missä mun avaimet ja puhelin on?” nainen kysyi uudestaan. Aha! Looginen takaisin päin kelaus ei toiminut. Ehdotus, että ajettaisiin takaisin kuppilaan katsomaan, jospa tavarat löytyisivät sieltä, tietysti mittari päällä. Ehdotus hyväksyttiin. Pari minuuttia ennen oven sulkeutumista oltiin paikalla. Kävin sisällä kysymässä, eikä tavaroita löytynyt.

Ilmoitin ikävän asian naiselle. Seuraavaksi nainen yritti auton puhelimesta soittaa tutuilleen saadakseen yöpaikan. Numerot menivät pieleen. Samalla ajettiin takaisin naisen kodin suuntaan naisen toivomuksesta. Tultiin pihalle. Ja oltiin saman kysymyksen edessä kuin edellisellä kerralla. ”Missä mun avaimet ja puhelin on?” Niinpä, itsekseni epäilin, etteivät vain miehellä, joka oli ollut kyydissä.

Nainen maksoi kyydin, ja ihmetteli mitä hän nyt tekisi. ”Sä et varmaan halua, että mä vien sut poliisille putkaan?” kysyin. Ei halunnut. Se vaihtoehto poistui. ”Mitä jos mä soitan päivystävän huoltomiehen avaamaan sulle ovet?” kysyin. Kelpasi. Löysin ulko-oven tarrasta huollon päivystysnumero. Herätin soitollani unisen huoltomiehen. Kerroin tapauksesta, ja varmistin maksutavan. Kuittaus, ja lasku jälkikäteen riittäisi. Sopi naiselle. Huoltomieheltä kestäisi puoli tuntia saapua paikalle. Itselläni ei ollut varaa jäädä odottamaan niin kauan. Liksan teko aika oli käsillä, kyytejä oli ilmassa ympäristössä. Ravintolaporukka oli siirtymässä koteihinsa.

Punnitsin tilannetta. Nainen oli tajuissaan, mutta helvetin kännissä, ja istui ihan rauhallisesti portailla. Oli lämmin kesäyö, ei paleltumisen vaaraa. Ohikulkijat eivät löytäisi sinne, vain talon asukkaat. Jos nainen ei lähtisi hortoilemaan ympäriinsä, niin huoltomies löytäisi hänet portailta ja avaisi ovet. Kirjoitin naisen toisen taksikuitin taakse lyhyesti tapahtumat. Ja vakuuttelin naisen pysymään paikallaan odottamassa. En tiedä menikö viesti perille, mutta lähdin hoitelemaan muita ajoja.

Olisi ehkä pitänyt pyytää huoltomiestä soittamaan paikan päälle tultuaan, että löysikö se naisen sieltä. Asia jäi vähän kaihertaa mieltä. Ei taksin ajaminen ole vain ajamista paikasta A paikkaan B. Vaan myös pienten ongelmien ratkaisemista ja huolenpitoa.

30 kierrosta

Tultiin Rajakylän suunnalta Jakomäkeen. Moottoritien ylittävän sillan jälkeen voi valita meneekö vasemman vai oikean kautta ostarille. Jakomäen ympäri kiertää tie. Olin valitsemassa oikeata, mutta toinen asiakkaista sanoi: ”Mene tuolta vasemman kautta.” Aloin selittää, että oikean kautta on mielestäni vähän lyhyempi ja nopeampi. Tiedä sitten sen paikkansa pitävyyttä, mutta sitä kautta tapaan ajaa. ”Kuule”, asiakas sanoi, ”mene nyt vain tuota vasenta kautta. Mä kerron sulle yhden opettavan tarinan. Toivottavasti sä opit siitä jotain.” ”Selvä”, sanoin ja kaarsin vasempaan.

”Yks toinen kerta taksikuski teki ihan samoin kuin sä. Alkoi väittää vastaan. Mä sanoin sille, että sä menet sitä kautta mitä mä sanon. Ei uskonut. Sit mä sanoin sille, et ok. Nyt sä ajat sit 30 kierosta Jakiksen ympäri, mä maksan. Ennen en poistu kyydistä. Kuski ajoi ympäri, ja anoi surkeana saada lopettaa. En antanut. 27 kierroksen jälkeen sanoin, et nyt riittää. Sanoin kuskille, et toivottavasti opit, että pitää tehdä niin kuin asiakas haluaa.”

”Ja mä toivon, että säkin opit tästä opettavasta tarinasta jotain”, asiakas sanoi mulle. Opinko? Jos ei muuta, niin ainakin sen ettei pidä epäillä päin näköä asiakkaan sanomisia, muuten voi tulla maksullisia lisäkierroksia epämiellyttävässä seurassa.

Naama kertoo asuinpaikan

Kollega kertoi: ”Mä otin yhden kaverin kyytiin Malmilta. Kysyin siltä mihin päin Jakomäkeä mä vien sut? Se katsoi mua hetken aikaa hölmistyneen näköisenä.

"Vittu! Näkeeks sen jo naamasta, et mä asun Jakomäessä?! Pitää heti muuttaa veks sieltä", se sanoi. Mä olin kuskannut sitä edellisenä iltana kanssa Jakikseen, mut se ei muistanut sitä, kun se oli niin jurrissa silloin.”

Sähäkkä venäläinen ja viileän rauhallinen suomalainen

Takaovi aukesi. Ensimmäisenä tuli sisään puolialastomat tissit. Ja sitten tuli loppuosa naisesta. Tiukkaan avokaulaiseen korsettiin ja minihameeseen pukeutunut nainen siirtyi selkäni taakse istumaan. Mies istui naisen viereen taakse. Matka ei ollut pitkä. Alkumatkasta nainen sähähteli miehelle venäjäksi ja englanniksi. Mies oli hiljaa. Nainen oli jostain aineesta sekaisin, ja ilmeisesti kaikki ei ollut mennyt niin kuin hän halusi, siitä sättiminen.

Kuului myös pari läpsäystä. Ajattelin, etten puutu heidän välien selvittelyyn. Läpsäykset kovenivat ja tihenivät. Alkoi tuntua pahalta, ei ihmistä saa niin läpsiä. Käännyin taaksepäin ja sanoin naiselle englanniksi: ”Älä lyö sitä! Tässä autossa ei lyödä! Lopeta!” Nainen lopetti sanoen kuitenkin samalla oikeuttaakseen tekonsa: ”Tämä on minun aviomies.” Mies makasi pää naisen sylissä. Nainen piteli miestä hiuksista kiinni. Mies ei yrittänytkään liikkua tai päästä irti.

Parin korttelin päästä tultiin perille. Nainen hyppäsi ulos autosta vetäen samalla puolittain makaavaa miestä kaksin käsin hiuksista, aivan kuin vetäisi kahdesta hiussaparosta. Mies oli hiljaa. Eikä puolustautunut mitenkään. Sanoin, että matka täytyy maksaa. Nainen ei päästänyt irti hiuksista vaan veti edelleen miestä hiuksista ulos. Hyppäsin autosta ulos, ja sanoin naiselle: ”Lopeta!” Nainen päästi miehestä irti, ja paukautti oven kiinni. Siirryin takaisin sisälle ottamaan korttimaksun vastaan. Miehen otsasta vuoti hiukan verta. Nainen pyrki uudestaan sisään ja äksyili miestä tulemaan. Sanoimme miehen kanssa molemmat, että maksu on vielä hoitamatta. Nainen kimpaantui, ja pyrki uudestaan mieheen kiinni. Nyt mies törkkäsi naisen selälleen kadulle ja veti oven kiinni käskien mua laittamaan ovet lukkoon. Ehdin just painaa ovet lukitsevaa nappulaa, ennen kuin nainen ehti avata takaoven uudelleen. Mies kommentoi naista ensimmäisen kerran suomeksi: ”Hullu ämmä.”

Nainen käveli pikaistuksissaan kadun toiselle puolelle, ja alkoi takoa nyrkillä kiiltävän punaisen, mustakuomuisen, urheiluauton tuulilasia nyrkillään. Kysyin mieheltä: ”Onko toi sun auto?” Mies vastasi: ”On.” Odottelimme kuittien tulostumista. Seuraavaksi näin naisen takovan tuulilasia käsilaukustaan ottamalla esineellä. Ei syntynyt jälkeä, joten nainen otti jalastaan korkokengän, ja alkoi takoa hyvin vahattua ja kauniisti kiiltävää punaista konepeltiä. Pang, pang, pang.


Mies pysyi rauhallisena, ja pyysi kyydin maksettuaan: ”Aja tuonne eteenpäin.” Ajoin, ja avasin ovien lukitukset. Mies hyppäsi autosta ulos, ja lähti tukka törröttäen kävelemään poispäin. Nainen istui siinä vaiheessa maassa nojaten auton renkaaseen. Kaksi yöllistä pyöräilijää oli pysähtynyt kauemmaksi ihmettelemään tapahtumaa.

Ajaessani pois paikalta tavoitin miehen kulman takaa. Kysyin mieheltä: ”Onko kaikki kunnossa?” tarkoittaen tietenkin hänen olotilaansa. ”On”, vastasi mies, vaikka tietenkään kaikki ei ollut kunnossa.